sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Tilannekomediateoria


Aaron & Minä


Moneen otteeseen olen kuullut kun ihmiset valittavat omasta elämästään. Tai ei sillä, että hällä itsellään menisi huonosti - muilla vain tuntuu menevän paremmin. Nyt viimeisen vuoden aikana mulle on tullut yllättävän monta tilannetta vastaan, missä omaa ainukaista elämää on verrattu fiktiivisen hahmon elämään. Ja ei - en nyt puhu kuinka ihmiset haluaisivat kutsun Tylypahkaan tai matkustaa planeetalle sinisten pitkien kissahirviöihmisten luokse ja rakastua. Keskustelut fiktiivisen elämän täydellisyydestä ovat aina johtaneet muun muassa sarjoihin How I Met Your Mother ja Frendit. Ymmärrettäväähän tuo, koska molemmissa sarjoissa tuntuu tapahtuman koko ajan hulvattoman hauskoja juttuja, romantiikkaa, koomisia draamoja ja vain hieman sitä oikeaa surua ja vastoinkäymistä. Eikö olisikin ihanaa, jos oma elämä olisi yhtä värikästä ja räikeää? Mitä jos se oikeasti onkin?


Lukioni luokkakokous oli super!

Olen yrittänyt selittää ihmisille, että meidän oma elämämme on oikeasti aika coolia, jopa coolimpaa kuin näiden tilannekomediasarjojen suppea maailma. Ajatus lähti siitä, että mietin kuinka mulla itselläni on vähintään sen 22min verran (jakson pituus) hauskaa joka päivä. Ja kuinka usein mulle tapahtuu jotain, joka vähintäänkin ulkopuolisesta näyttäisi hauskalta.
   Esimerkiksi eilen lähdin töistä aikaisemmin, että ehtisin isosikoni valmistujaisjuhliin ajoissa. Siskoni sanoi, että juhlat alkaa Mattolaiturilla skumpan kera. No tuo Kaivarin rantaterde nimeltä Mattolaituri oli mulle ennestään jo hyvin tuttu ja saavuin paikalle tyylikkäästi noin minuutin myöhässä. Paikalle päästyäni en kuitenkaan löytänyt isosiskoani, en vieraita, en skumppaa, en mitään. Soitin siskolle, että missä kohtaa he tarkalleen olivat ja sain vastaukseksi "jään murtajan viereisellä laiturilla". "Ahaa he siis eivät ole sisällä ravintola-alueella vaan ulkopuolella"- tuumin ja menin kyseiselle laiturille. Vaan en edelleenkään löytänyt tuttuja ja soitin taas siskolleni.

-Joo oon nyt tässä laiturilla, mutta en löydä teitä. Nostatko vaikka kätesi niin mun on helpompi bongata teidät?
-Joo nostan!
-En mä kyllä nää teitä missään,  yhdellä neidillä tuolla kauempaa on käsi pystyssä, mutta sillä on pinkki tukka, joten tuskin olet hän.
-Joo en ole. Mutta siis miten et voi huomata meitä. Ei täällä ole kuin me.
-Missä te olette?
-Mattolaiturilla
-Kaivarissa?
-Skattalla!
-......... :---Ddddd

Siis aivan, isosikoni asuu Skattalla, jossa myös itse main juhlat pidetään. Kyseinen Mattolaituri, josta siskoni mulle mainitsi oli kuitenkin kirjoitettu pienellä kirjaimella ja hän tarkoittikin oikeasti ihan pientä laituria siskoni kämpän luona, jossa pestään oikeasti mattoja. Noh sain ohjeeksi tulla Koilis-Skattaan ja sittenpähän aloin kävelemään. Dallailu oli alkanut jo Kapteeninkadulta, joten loppupeleissä kävelin noin 3,7 km. Lopulta saavuin perille (en enää niin tyylikkästi) myöhässä. Onneksi mua odotti skumppa, ihana seura ja aurinko. 
    Ja tuota 3,7 km matkaa stiflatessani mulle tuli sellainen fiilis, että kyllä joku ulkopuolinen olisi mun ja siskoni keskustellut ainakin hymähtänyt - ja loppy hyvin kaikki hyvin!



Vieraiden paino upotti laiturin hieman vedenpinnan alapuolelle, joten kenkiä ei voinut käyttää. Ja kyllä, vesi oli hieman viileää vielä.


Juhlien jälkeen miittasin uusimpia frendejä, jotka ovat vasta tovi sitten muuttaneet väliaikaisesti Suomeen - Italiasta ja Ranskasta asti. He eivät tunne stadia erityisen hyvin ja heidän piti tappaa aikaa puoli kahteen keskustassa ja ilomielin esittelin vähän tätä tuhnuista kaupunkia. Meillä oli tosi hauskaa ja heidän lähdettyäni havahduin nälkään. Oli liian myöhä alkaa kokkaamaan kotona, joten lähdin testaamaan Kampin Pippuri-nimistä kebabbilaa. Ja näin alkoi toinen tilanne, joka oli kuin suoraan televisiosarjasta.
   Tilasin Kummisetä-pizzan take-awayna, maksoin 8,50e ja istuin pöytään odottelemaan. Noin 12 minuutin kuluttua yksi työntekijöistä tulee kysymään mitä odotan ja vastasin, että Kummisetä-pizzaa. Aikaa kului lisää ja lopulta mulle tultiin ilmoittamaan, ettei mitään Kummisetä-pizzaa ole tilattu. Olin, että lol wut - varmasti olin tilannut. No sitten multa pyydettiin näyttämään (oliko se nyt) tilauslappu. Olin, että lol wut vol.2 - en mä mitään lappua saanut. Maksoin 10 eurolla pizzan ja sain takaisin 1,50e ja aloin kaivamaan vaihtorahoja esille, jos se vaikka vakuuttaisi heidät haha. Tässä vaiheessa joku huusi tiskin takaa "tuo mies vain tuli suoraan istumaan eikä ostanut mitään ja yrittää kusettaa!"
   Mua alkoi hermostuttaa, sillä nälkä painoi ja ajatus siitä, että joku hemmetin tilauslappu, jota minulle ei annettu on nyt kostautunut pizzan verran oli surrealistinen. Tässä vaiheessa sivullinen pöytä yritti kompata, että olin tilannut heitä ennen, mutta tämä ei omistajia vakuuttanut. Noh kaikki ravintolan 6 työntekijää keksivät ratkaisun, jolla voisin todistaa olevani maksava asiakas.

-No sinun täytyy osoittaa kuka meistä myi pizzan sinulle!
-Joo'o pakko myöntää, etten kyllä yhtään osaa sanoa, kuka teistä mulle sen pizzan myi. Katselin viime hetkeen asti pizzalistaa ennen kuin annoin rahani, vaihdoin ehkä kol,men sekunnin katsekontaktin myyjän kanssa.
-Hahaa miten sinä muka et voi muistaa kuka meistä myi pizzan sinulle!
(taustalla huudellaan edelleen, kuinka valehtelen)
-Olin, että miten te, ette voi muistaa kelle te olette pizzan myyneet? Mun lisäkseni asiakkaita on ehkä viisi.

- Ja keskustelu jatkui kiivaasti, kunnes joku työntekijä havahduu Kebab Ranskalaisilla take-away annokseen, joka lojui jossain keittiön ja tiskin välissä. He tekevät johtopäätöksen, että ovatkin tehneet vain väärän safkan. Täysin looginen ja inhimillinen erehdys. Kummisetä voi kuulostaa Kebab Ranskalaisilla, tuohon aikaan yöstä. Varsinkin kuin välillämme oli pieni kielimuuri, vaikka semi hyvin myyjältä Suomi taittuikin. No multa kysyttiin käykö Kebab Ranskalaisilla ja vastasin verta niellen, että käy. Kebab Ranskalaisilla ei ole todellakaan mitään mun lempiruokaa, mutta tilanne oli niin naurettava ja nälkä painoi mahaa tosi paljon - mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa kyseinen annos mukaani.
   Tilanteesta hieman tuohtuneena tein myös jotain, josta aina heitän vitsiä, mutten koskaan tee. Nimittäin reklamaatio! Kirjoitin täydellisen ja hennon asiakaspalautteen tuosta kokemuksesta. Tai, että toivoisin jatkossa vastaavassa tilanteessa rakentavampaa keskustelua kuin "Huijari, varas!" Kehuin ruokaa ja toivotin aurinkoista kesää. Ilmoitin tulevani tilanteesta huolimatta uudelleen. Nyt odotan innolla saanko S-postiini viestin, että mua odottaa miljoona kiloa kebabeläintä, kun olen näin dramaattisesti tullut kaltoinkohdelluksi hahaha. 


Kotini


Kotiin päästyäni aloin miettimään juuri tätä aihetta, millä tämän blogitekstin aloitin. Jos pelkästään minun elämässäni tapahtuu päivittäin kaikkiea superkivaa, joskus vastoinkäymisiä, hieman draamaa ja harvoin surua. On selvää, että mun elämäni on yhtä jees kuin Ted Mosbyn.
     Tulee, ottaa huomioon, että esim. How I Met Your Motherissa yksi jakso sisältää kaikkien Tedin, Marshallin, Barneyn, Robinin ja Lilyn elämän kohokohdat. Jotkut jaksot vielä kertovat tarinaa useamman päivän ajalta ja muutenki erilaisia takaumia on sarja täynnä. Juuri keksimäni teoriani kuuluu karkeasti näin. 

Tilannekomediateoria

(3-6 henkilöä) + (1-7 päivää [+takaumat]) > 22 min komediaa (+draamaa ja rakkautta)


Jos minun ja parin ystäväni, vaikka Nikon, Aaron ja Heidin elämän hauskat sattumukset litistettäisiin yhteen niin materiaalia tulisi huomattavasti enemmän kuin tuo 22 minuuttia. Ihan samat onnen- ja surunkyyneleet kuuluvat meidän elämään. Kaikille sattuu välillä jotain aivan uskomatonta ja odottamatonta. Nikon ja Aaronin kanssa ollaan sellainen tiimi, että vatsalihakset on aina koetuksella. Ja pelkästään Aaronin kanssa ollaan niin supersosiaalinen parivaljakko, että saadaan lähes päivittäin uusia kesäystäviä! Onko edes cool! Ja vaikka meillä kaikilla on päiviä kun mitään jännää ei ehkä tapahdukkaan, luetaan pääsykokeisiin tai tehdään pitkää ja harvinaisen tylsää työpäivää - täytyy muistaa, että noissa sarjoissa ei kuvata jokaista päivää. Kyllä Ted Mosbykin varmasti sairaana saattaa tuhlata päivänsä katsoen How I Met Your Motheria (paradoksivitsihehe).
      Älkää nyt ihmiset sentään verratko elämäänne siihen, mitä töllötin teille näyttää. Voin vannoa, että te kaikki ootte tosi cool ja teiän kännimokat saisi suuren yleisön nauramaan ja jos teistä tehtäisiin tv-sarja niin moni kadehtisi teitä.


Mä juon aamulla teeni vain parhaassa A-luokassa Kiran ja Raffin kanssa. Ja piristän lapsia olemalla höpsö setä korkealla. "Holaaaa"


Nikon taidonnäyte haha

Taiteilin

Hola


Ei mulla muuta tällä kertaa. Mä lähden edellämainitun Nikon kanssa Nizzaan ensi lauantaina ja oon ihan pähkinöinä. Reissusta tulee lievästi sanottuna legendaarinen :)


   






2 kommenttia:

  1. Haha tästä tuli hyvälle mielelle. Vahingonilo on suurin ilo vai miten se meni. Ei vaan totta, oma elämä on useimmiten kuitenkin ihan jees. :D

    VastaaPoista
  2. No siis sehän menee sillai, että parhaat jutut on kaikki menneisyyden epäonnistumiset. Tai,että sillä hetkellä kun rengas puhkee jossai kuusessa ja kävelet 10 km lähimälle huoltoasemalle ni voi olla, että kismittää - mutta kun tilanne on ohi niin kyllä sitä hymyssä suin muistellaan :)

    Elämä on kyl aika jees!

    VastaaPoista